Kirje antifasismista Aufhebenille

Gilles Dauvé

Tämä kirje on lähetetty Aufheben-lehdelle 1997. Se on vastaus lehdessä julkaistuun arvioon pamfletista nimeltä Fascism/Anti-fascism. Suomennos on kopioitu Takku.netistä.

1. Voiko proletariaatti estää kapitalistista yhteiskuntaa muuttumasta ajoittain diktatuuriksi?

Lyhyt vastaus: ei.

Pidempi vastaus ei ole sen enempää kuin kysymyksen kritiikki. Kun tuollainen kysymys kysytään, niin se tarkoittaa käytännössä, että olisiko Saksan työväenluokka kyennyt tekemään jotain (tai mitään) estääkseen Hitlerin valtaannousun 1932-33? Puhumme nyt historiasta, ja historia osoittaa kysymyksen historiattomaksi, tai jopa antihistorialliseksi: 1932-33 arpa oli jo heitetty, sillä työväenluokan autonomia ja poliittinen piiri oli estetty. Ja se ei johtunut jostain sosialististen tai stalinististen puolueiden itsetuhoisista tai harkitsemattomista taktiikoista, vaan vuosien luokkakompromissien aiheuttamasta sosiaalisesta esteestä, jota mikään poliittinen voima ei pystynyt rauhanomaisesti kumoamaan tai muuttamaan.

Aktiivinen luokkataistelu määritti Weimarin Tasavallan synnyn ja elinkaaren. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallankumous tukahdutettiin Saksassa demokratian ja diktatuudin yhdistelmällä (sosiaalidemokraattipuolue SPD-johtoisen hallituksen vuosien 1919-20 työläiskapinoiden tukahduttamiseen käyttämät Freikorpsit olivat aitoja fasistiryhmiä, ja verrattavissa Mussolinin Mustapaitoihin samaan aikaan. Monet tulevat natsit olivat aktiivisia Freikorpsissa). wimarin järjestelmä rakentui proletaarisista hyökkäyksistä ja takaiskuista. Sitten työläisille oli vuosikymmenen ajan sananvaltansa, vaikkakin alennettu ja mystifioitu: neuvostojen liike kutistettiin byrokraattiseksi instituutioksi, ja epäonnistunut vallankumous teki tilaa vasemmiston dominoimalle sosialistimieliselle hallinnolle. Työväenluokan paine, sekä reformistisen enemmistön ja vallankumouksellisen vähemmistön konflikti muovasi sodanjälkeistä aikaa. Jopa keskustaoikeistolaisten poliitikkojen hallitessa, jopa Hindenburgin presidenttikaudella (SPD kehotti 1932 äänestämään häntä turvana Hitleriä vastaan…), työläiset säilyivät avainasemassa Weimarin alkuvaiheessa, ja usein sen ratkaisevana tekijänä.

Mutta SPD:n ja kommunistipuolue KPD:n keskenään kilpailevien arvovaltojen yhdistelmällä oli omat heikkoutensa. 1929 talousromahduksen myötä, kun jopa hallitsevaa luokkaa täytyi kurittaa, pääoma havaitsi, että radikaalien lisäksi myös arvostetut ay-johtajat voivat olla taakka. Työläisten neljätoista vuotta aiemmin käynnistämä porvarillis-reformistinen kompromissi muuttui enemmän esteeksi kuin avuksi.

Hitlerismi ei ollut väistämätöntä, kuten ei ollut myöskään sen groteski ja murhaava varustus. Mutta 30. tammikuuta 1933 päivän sana oli vahva keskusvalta, ja ainoat Saksalle jäljellä olleet vaihtoehdot olivat suoran valtiollisia ja tukahduttavia, proletariaatin ulottumattomissa.

Ristiriitaista kyllä, palkkatyön (reformistisen tai radikaalin) puhdas voima vie siltä aina uudestaan sananvallan asioiden pyörittämisessä.

Luokkakonflikti hallitsee modernia aikaa, ja keskittyy työväenluokan alistumisen ja/tai vastarinnan, kumouksen tai kapinan ympärille. Siitä ei seuraa etteikö työläiset pystyisi minä tahansa aikana kääntämään politiikan suuntaa ja välttämään omien historian muuttamisen yritystensä jälkivaikutuksia.

2. Kuinka pitkälle antifasismi voi edesauttaa vallankumouksellista liikettä?

Antifasismi ei tietenkään ole homogeeninen ilmiö. Durruti, Orwell ja Santiago Carrillo lukeutuvat kaikki antifasisteiksi. Mutta kysymys säilyy: mitä vastaan antifasismi on? Ja mitä se tarkkaan ottaen kannattaa?

Vastustan imperialismia, oli se sitten ranskalaista, brittiläistä, amerikkalaista tai kiinalaista. En ole ‘anti-imperialisti’, sillä se on imperialistisia valtoja vastustavia kansallisia vapautusliikkeitä tukeva poliittinen asema. Samaten olen (kuten proletariaatti) fasismia vastaan, oli kyse sitten Hitlerin tai Le Penin muodosta. Silti en ole ‘antifasisti’, sillä se on poliittinen asema, joka pitää fasistista valtiota tai sen uhkaa ensisijaisena vihollisena tuhottavaksi hinnalla millä hyvänsä, eli asettumalla porvarillisten demokraattien puolelle pienempänä pahana, ja lykkäämällä vallankumousta kunnes fasismista on päästy eroon.

Tällainen on antifasismin ydin. “Vallankumouksellinen antifasismi” on käsitteellinen – ja todellinen – ristiriita. Mikä tahansa kommunistinen tulee väistämättä ylittämään antifasismin rajat, ja ennemmin tai myöhemmin ajautuu yhteenottoon sen kanssa.

Kun espanjalaiset työläiset tarttuivat aseisiin sotilasvallankaappausta vastaan heinäkuussa 1936, he selvästikin taistelivat fasismia vastaan, mutta (välittämättä millä nimellä he itseään kutsuivat) he eivät toimineet antifasisteina, sillä he toimivat sekä fasisteja että demokraattista valtiota vastaan. Jälkeenpäine, kun he lankesivat institutionaalisen kehyksen ansaan, heistä kuitenkin tuli ‘antifasisteja’, ja he taistelivat fasistivihollisia vastaan samalla kun tukivat omia demokraattisia vihollisiaan.

Antifasismin vallankumouksellisia kriitikoita on toistuvasti syytetty fasismin vastaisen taistelun sabotoinnista, Francon ja Hitlerin ‘objektiivisina’ liittolaisina olemisesta – josta päästään nopeasti ‘subjektiiviseen’… Surullinen ironia on siinä, että vain proletariaatti ja kommunistit ovat perustavanlaatuisesti fasismia vastaan.

Antifasismi on aina enemmän demokratian puolesta kuin fasismia vastaan: se ei ota antikapitalistisia askeleita fasismin karkottamiseksi, ja valitsee ennemmin oman kukistumisensa kuin ottaa riskin proletaarisesta purkauksesta. Ei ollut vahinko tai sattuma, että Espanjan porvaristo ja stalinistit haaskasivat aikaa ja energiaa päästäkseen eroon anarkistisista maaseutuyhteisöistä, kun heidän oletettiin tekevän kaikkensa sodan voittamiseksi: heidän ensimmäinen prioriteettinsa ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, Francon tuhoaminen, vaan massojen pitäminen hallinnassa.

Joten pointti ei ole siinä, että on useita tapoja olla antifasisti, ja että ei-vallankumoukselliset antifasistit voivat muuttua vallankumouksellisiksi, kuten monet tietysti tulevat tekemään, vaan että antifasismi sellaisenaan, yrittäessään välttää diktatorista valtiota, alistuu demokraattiselle valtiolle. Se on sen luonne, sen logiikka, sen tosiasiallinen menneisyys, ja kaikki “kyllä mutta” sen suhteen hukkui Barcelonassa toukokuussa 1937 niiden työläisten vereen, jotka toivoivat olevansa maltillista antifasismia ovelampia. Antifasismi ei ole kuin tapaaminen, johon rynnätään puskemaan uutta ohjelmaa. Se ei ole muoto: sillä on oma sisältö ja poliittinen olemuksensa. Se ei ole “porvarillinen” kuori, jonka sisään kumous voi laittaa proletaarista lihaa.

Tarpeetonta sanoa etten ole sitä mieltä, että kovien kommunistien tulisi osallistua vain “puhtaisiin” palkkatyön vastaisiin hyökkäyksiin ja pysyä kaukana kaikista antifasistisista ryhmistä, odottaa niiden saavan meidät kiinni. Epäilemättä kaiken sen torjuminen mitä fasismi kannattaa (etnisismi, rasismi, seksismi, nationalismi, laki ja järjestys, taantumuksellinen kulttuuri jne.) on usein ensiaskel kapinaan. Itse asiassa varsin monet Kansallista Rintamaa vastaan mieltään osoittaneet nuoret lähtivät liikkeelle, koska he tajusivat sen vaativan vielä suurempaa alistumista heidän vihaamalle yhteiskunnalliselle järjestykselle, ei niinkään koska se on uhka parlamentaariselle demokratialle, josta he eivät niin paljoa välitä. Sitten politiikka tulee ja yrittää kanavoida tämän demokratian kannatukseksi. Nämä spontaanit eleet tulevat kehittymään tämän maailman juurille meneväksi kritiikiksi, jos ne torjuvat antifasismin perustan: kunnioituksen demokraattista kapitalismia kohtaan. Vain osoittamalla pelissä olevat panokset, voimme edesauttaa tätä kypsymistä.

Fasismin kukistaminen tarkoittaa sitä, että tuhotaan sen edellytykset, eli sen sosiaaliset syyt, kapitalismi.

3. Kuinka voimme kukistaa yhden pahimmista proletariaatin sisäisistä jaoista: rasismin?

Emme ainakaan käsittelemällä rasismia taas yhtenä asiana lisättäväksi antikapitalismiin.

Rasismi painottaa erilaisuutta. Antirasismi tekee päinvastaista: se painottaa jotakin yhteistä niiden välillä, jotka rasismi jakaa erilleen. Yhteinen osatekijä on yleensä ihmiskunta tai ihmisyys. Kun porvari vetoaa tuohon samaan suhteessa työläisiinsä, mitä vallankumoukselliset vastustavat? Selvästikään tämä yhteinen tekijä ei voi ollla sama niille jotka hallinnoivat tätä maailmaa ja niille jotka haluaisivat muuttaa sen.

Itse asiassa radikaaleilla on usein tapana korvata “olemme kaikki ihmisiä” sanomalla “olemme kaikki proleja”. Ne sanovat: (a) musta työläinen on sama kuin valkoinen työläinen, (b) kumpikaan ei ole sama kuin musta pomo tai valkoinen pomo. Juju on siinä, että tämä menee paljon pidemmälle kuin pelkkään hyökkäykseen rasismia vastaan: se tukee työläisten solidaarisuutta, kuten meidän todellakin täytyy tehdä, mutta ennemmin tai myöhemmin tällainen solidaarisuus tulee törmäämään puhtaaseen ja yksinkertaiseen antirasismiin, joka perustuu loogiseen johtopäätökseen siitä, että kaikkia ihmisiä tulee kohdella tasa-arvoisesti. Näin ollen toive humanistisen antirasismin täydentämisestä proletaarisella antirasismilla on käsitteellinen ristiriita. Sitä yrittävät vain käsittelevät tätä ristiriitaa kamppailemalla rasismia vastaan sen näkyvimmissä muodoissa, ja ohittamalla sen syyt.

Vaikka vuonna 1968 mukana oli rasisteja myös palkansaajien keskuudessa, Ranskan porvaristo ei pystynyt käyttämään rasismia merkittävänä jakovälineenä. Se johtui massaluokkataistelun yhdistävästä vaikutuksesta. Myöhemmin, kun työläisten militanttius laantui, jakolinjat ilmaantuivat. Yksi merkittävä esimerkki, Talbotin lakko 1983, paljasti kasvavan jaon niin kutsuttujen kansallisten ja ulkomaalaisten autotyöläisten välillä. Tällainen jako oli enemmän seuraus kuin syy. Onko pelkkää sattumaa, että vuosina 1983-4 nähtiin myös Kansallisen Rintaman nousu? (Tämän kirjoittamisen jälkeen Le Pen onnistui jopa saamaan vuoden 2002 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella enemmän ääniä kuin sosialistien ehdokas, ja pääsi toiselle kierrokselle asti, vaikka hänen puolueensa onkin kulkenut siitä asti alamäkeä. Lisäys 2010)

Le Pen ei saanut yli 15 prosenttia äänistä sen takia, että antirasistista kampanjointia ei ollut riittävästi. Kyse on työläisten kollektiivisen vastarinnan heikkenemisestä. Rasismi ilmenee ideologiana, mutta se ei ole ensisijaisesti ideologista. Se on käytännöllinen ilmiö, sosiaalinen suhde: yksi ankarimmista palkkatyöläisten välisen kilpailun puolista, seurasta elävien ja taistelevien yhteisöjen rappeutumisesta. Työväenluokan ‘rodullistaminen’ kulkee käsi kädessä sen pirstoutumisen kanssa.

Proletariaatti ei ole heikko sen takia, että se on jakautunut: sen heikkous ruokkii jakoa. Joten kaikki mikä vahvistaa sitä on myös iskuja rasismia vastaan. Samalla kun välttää järjestäytynyttä humanistista antirasismia, voi taistella rasismia vastaan kohdatessaan sitä todellisessa elämässä, kuten monet ei-rasistiset prolet spontaanisti tekevät kapakassa, työpaikalla tai lakkovartiossa, luomalla uudestaan jonkin sortin autonomista yhteisöä.

Esimerkiksi joulukuun 1995 liike hiljensi Le Penin retoriikan. (Vuoden 1995 lopussa ranskalaiset rautatieläiset – ja osan aikaa suuri osa kaikista julkisen liikenteen työläisistä – menivät lakkoon eläkkeiden leikkauksia vastaan, ja lamauttivat osia Ranskan taloudesta. Lakko oli varsin suosittu. Monet, jotka eivät pystyneet lopettamaan työntekoa, tukivat rautatieläisiä, ja se tultiin tuntemaan “välillisenä lakkoiluna”. Pointti 1997 oli siinä, että tällaisilla liikkeillä on tapana yhdistää työvoimaa, ja ne jättävät vähän tilaa jakaville rasistisille asenteille ja politiikalle. Lisäys 2010)

Kommunistisella liikkeellä on sekä luokka että inhimillinen sisältö. Mielenkiintoinen kysymys on, että mikä luokkataistelun toiminta saa proletaarit yhteen, ja käytännössä hankkiutuu eroon rasismista?

Työläiset voivat samaan aikaan olle sekä militantteja että rasisteja. 1922 Etelä-Afrikan pomot laskivat valkoisten kaivosmiesten palkkoja ja avasivat useita työpaikkoja mustille. “Valkoiset” mellakat päätyivät verilöylyyn: yli 200 kaivosmiestä tapettiin. Kuten lakot ulkomaista- tai naistyövoimaa vastaan, tämä oli palkkatyöläisten itsepuolustusta pahimmillaan. Toisaalta taas, kun natsi-Saksa miehitti Hollantia, hollantilaiset työläiset menivät lakkoon sitä vastaan miten juutalaisia ja juutalaisia työläisiä syrjittiin ja karkotettiin.

Avain Etelä-Afrikan työväen taantumukselliseen kantaan tai hollantilaiseen solidaarisuuteen ei piile rasistisessa tai ei-rasistisessa mielenlaadussa. Mielet muokkautuvat menneistä ja nykyisistä sosiaalisista suhteista ja toiminnasta. Mitä avoimempi, globaalimpi, potentiaalisesti universaalimpi ja näin ollen ‘inhimillisempi’ vaatimus tai toiminta on, sitä epätodennäköisempää on sen kutistuminen seksistisille, ksenofobisille tai rasistisille linjoille.

Kuvitelkaa työpaikka. Taistelu työpaikkojen pelastamiseksi voi helpommin tuoda työvoimaa lähemmäksi rasismia, kuin vaikka vaatimus 20 euron viikkokorotuksesta jokaiselle työntekijälle. Edellämainittu sulkee ihmiset puolustaviin eleisiin, rajoittaa heidät ‘omaan’ työpaikkaansa, eristää heidät muista työpaikoista ja lopulta jakaa heidät keskenään (“Kuka saa kenkää? Toivon että työtoverini, ei minä!”). Kuinka pienenä tahansa, jälkimmäinen vaatimus yhdistää työvoiman välittämättä sukupuolesta, kansallisuudesta tai ammattitaidosta, ja voi yhdistää heidät omien työpaikkojensa ulkopuolelle, sillä monet muut ihmiset voivat tarttua siihen ja alkaa vaatimaan vastaavaa korotusta, tai jotain mikä on vielä yhdistävämpää.

Jotkut vaatimukset ja taktiikat vahvistavat paikallisia, ammatillisia tai ‘rodullisia’ eroja. Toisiin liittyy vuorovaikutus aina laajemman yhteisön kanssa, uusien kysymysten avaaminen sekä ‘etnisten’ ym. jakojen murtaminen. Ainoa keino kukistaa rasismi on käsitellä sitä yleisellä ja ‘poliittisella’ tasolla, osoittaa kuinka mikä tahansa jako proletaarien keskuudessa (ja rasismi jopa ankarammin kuin ksenofobia) tekee aina kaikista (proleista) heikompia, alentuneempia, alistuvampia. Rasismia tulee käsitellä, mutta ei erillisenä kysymyksenä, eikä koskaan inhottavana ideologiana, joka pitäisi murskata lämminhenkisellä ideologialla.