Tori – mellakka – kommuuni
Me olemme hylättyjen, petettyjen sukupolvi. Meidät on heittänyt nykyajan rannoille 150 vuotta epäonnistunutta kapinaa, karille ajautunut työväenliike, sadan poliittisen projektin epäonnistuminen. Mutta meitä eivät ole jättäneet ainoastaan entiset ystävämme. Nyt jopa vihollisemme pakenevat meitä, jopa pääoma hylkää meidät: ei enää sen vähimmäislupauksia, oikeutta tulla riistetyksi, oikeutta myydä omaa työvoimaansa. Hylättyinä, me kohtaamme maailman täysin hallitsemattomina. Ei ole enää mitään mahdollisuutta sovittaa keinoja ja päämääriä toisiinsa, emme voi mitenkään alistaa toimintaamme rationaaliselle tai käytännölliselle. Nykyinen säästöjen ja leikkausten aika merkitsee, että vähäisimmätkin vaatimukset edellyttävät sosiaalidemokraatteja ottamaan kiven käteensä. Demokratian pettäminä, sosialismin teknokraattien pettäminä, anarkian typerän idealismin pettäminä, kommunistisen laitavasemmiston jäykän fatalismin pettäminä. Me emme ole 99%. Me emme ole mikään helvetin prosenttiosuus. Meitä ei voi laskea. Kuten vanhassa laulussa sanotaan, emme ole mitään ja meistä täytyy tulla kaikki.
Kapitalismin avainpiirteisiin kuuluu, että jokainen sen uhrien sukupolvi on kukin tavallaan pitänyt epätodennäköisenä, ellei mahdottomana, että kapitalismi voisi jatkua paria kymmentä vuotta kauempaa. Meidän ja heidän välillä on kuitenkin se ero, että meidän tapauksessamme tuo sattuu olemaan totta. Nyt edes pääoman palvelijat eivät voi maalata vakuuttavaa kuvaa markkinoihin ja palkkoihin perustuvasta tulevaisuudesta – kaikki tieteisdystopiat lentävistä autoista ja palvelijaroboteista vaikuttavat todella typeriltä. Ei, tulevaisuudella on tarjota meille vain raunioita, apokalypsia, palavaa metallia autiomaassa. On helpompaa kuvitella elämän loppu kuin omat vanhuusvuotemme.
Tästä syystä huolet säästöjenvastaisissa kamppailuissa piilevästä valtiojohtoisuudesta ovat perusteettomia. Harvoja tietämättömiä aktivisteja ja median ideologeja lukuunottamatta kaikki ymmärtävät hyvin, että keynesiläisyyden kortti käytettiin kauan sitten, tuhlattiin sotiin ja pankkien pelastusoperaatioihin oman hirvittävän menestyksensä uhrina. Ei tule mitään uutta hyvinvointivaltiota, ei yhteiskunnan “uudelleenteollistamista”. Tämä ainakin on selvää: jos valtio johonkin kehittyy, siitä tulee protofasistinen säästövaltio. Ei ole myöskään enää mitään “vasemmistoa” missään merkityksellisessä mielessä, voimana, joka haluaa hallinnoida olemassaolevaa maailmaa eri tavalla, työläisten tai kansan nimissä. Ne radikaalit, jotka lojaalin opposition heikkouteen väsyneenä kuvittelevat kuulleensa kutsun “tuhota vasemmisto”, huomaavat, että heidän oma olemassaolonsa perustuu tämän vanhan, kadonneen vihollisen varaan. Ei ole enää vasemmistoa: vain keskustan suuri lannistunut massa, reunoillaan jotain villiä, harhaan suunnattua vastustusta.
Valtion nykyiseltä kurssiltaan suistamisen toivottomuus; sen käsittäminen, että pienikin järjestelmän reformi vaatisi lähes vallankumouksellisen kiihkeää kollektiivista väkivaltaa; siihen liittyvä tietoisuus, että olisimme ääliöitä jos menisimme niin pitkälle, emmekä sittenkään tekisi vallankumousta – kaikki tämä antaa monille säästöjen ja leikkausten vastaisille kamppailuille merkillistä epätoivoa ja kiihkeyttä. Meidän toivomme on juuri tässä toivottomuudessa, siinä, että kamppailujen nykyisessä jaksossa keinot ovat täysin erillään päämääristä. Taktiikat eivät enää käy yksiin niiden julkilausuttujen tavoitteiden kanssa. Ranskassa, reaktiona ehdotukseen eläkeiän muuttamiseksi, lukiolaiset barrikoivat koulunsa; harhailevat tiesulut hämmentävät poliisia; mellakointi täyttää kaupungin keskustan toisensa jälkeen. Britanniassa ja Italiassa yliopistokamppailut vetävät mukaan kymmeniä tuhansia nuoria, joilla ei ole toivoa päästä yliopistoon, eikä sen puoleen haluakaan. Mikään sellainen poliittinen laskelmointi, mikä sovittaisi yhteen ajatukset ja taktiikat, ajattelun ja tekemisen, ei ole enää mahdollista. Pitäisikö meidän olettaa, että ranskalaisia lapsia todella kiinnostaa mitä heille tapahtuu sitten, kun he ovat eläkeiässä? Uskooko kukaan nuori nykyisen yhteiskuntajärjestyksen kestävän niin kauan? Ei, he ovat täällä jouduttaakseen asioita eteenpäin, jouduttaakseen asioita kohti romahdusta. Koska on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin eläkkeelle jääminen. Koska mikä tahansa olisi parempaa kuin tämä.
*
Uusleninistisille valistusfilosofeille, jotka kokoavat kulttejaan kuolevien yliopistojen kuorissa, tällainen keinojen ja päämäärien yhteen saattamisen mahdottomuus on pelkkä este tai jarru. Missä on Egyptin vallankumouksen vallankumouksellinen ohjelma, he kysyvät, missä on Britannian tai Kreikan katujen ohjelma? Kuka järjestää nämä kehot viimeiseen hyökkäykseensä palatseja ja linnoituksia vastaan? Vain idea voi taata tällaisille ajattelijoille näiden kehojen voiman. Vain idea – kommunisimin idea, kuten jotkut sanovat – voi tehdä näistä kehoista linkin, joka todella yhdistää keinot ja päämäärät. Mutta kommunismi ei ole idea tai idealismia – se tarkoittaa kehojen vapauttamista abstraktioiden orjuudesta. Onneksi olemme oikukasta, epäuskoista ja häilyväistä väkeä. Meillä on vaikeuksia kuunnella. Meille kommunismi on joko materiaalista tai ei mitään. Se on joukko välittömiä käytäntöjä, välittömiä tyydytyksiä tai ei mitään. Jos löydämme järjestymisen ja organisoimisen, se johtuu siitä mitä me teemme, ei siitä mitä ajattelemme.
“Idealla” valistusfilosofit tarkoittavat jotain “Puolueen” tapaista. He tahtovat saada itsensä ja ajatuksensa merkitsemään jotain rakenteena ja sosiaalisena muotona. He tahtovat vahvistaa vanhan sopimuksen älymystön ja työväenliikkeen välillä. Mutta ei ole enää mitään älymystöä, eikä todellakaan ole mitään mainitsemisen arvoista työväenliikettä. Koko kuuliaisuuden ja velvollisuuden – alkujaan kristillistä – rakennetta, jonka varaan perinteiset ohjelmalliset puolueet rakensivat, ei ole enää olemassa, koska pääoma ei enää tarvitse moraalia avukseen. On vain omasta puolestaan toimimista; on toimimista toisten kanssa; mutta ei ole pysyvää toimintaa toisen puolesta, velvollisuudesta.
*
Meidän kurittomuutemme tarkoittaa, että kaikista poliittisista ajatuksista vain se yksi ajatus, joka vääjäämättä jää pelkäksi ideaksi, ihanteeksi, voi saada jalansijaa: demokratia. Tunisiasta Egyptiin, Espanjasta Kreikkaan, Madisonista Wall Streetille, kerta toisensa jälkeen “torikokousten liike” taipuu tämän aikansa eläneen tunnuksen kuolleen painon alla. Demokratia, nimi kansan haltioitumiselle omasta kuvastaan, omasta loputtoman lykkäämisen kyvystään. Demokratia, päätöksentekoprosessi joka on muuttunut poliittiseksi ontologiaksi niin, että muodosta itsestään, päätöksenteon muodosta, tulee oma sisältönsä. Me päätämme demokraattisesti olla demokraattisia! Kansa valitsee itsensä!
Nykyisenä aikana – säästövaltion ja työttömyystalouden aikana – radikaali demokratia löytää ihanteellisen paikkansa suurkaupungin torilta tai aukiolta. Tori on sen ihanteiden ruumiillistuma – tyhjä tila tyhjälle muodolle. Torin kautta radikaali demokratia palaa takaisin alkuperäiseen myyttiinsä, agoraan, muinaisen Kreikan kokoontumispaikkaan, joka toimi myös markkinapaikkana (niin että ilmaisut “ostan” ja “puhun julkisesti” olivat lähes samat). Nämä torit eivät kuitenkaan ole taloudellista ja sosiaalista kanssakäymistä pursuavia, puheensorinan täyttämiä markkinapaikkoja, vaan siistittyjä paikkoja, laajoja aloja betonia ja ei mitään, ehkä joitain suihkulähteitä siellä tai täällä. Nämä ovat tiloja, jotka “poliittisen” erottaminen taloudesta, markkinoista, on jättänyt sivuun. Tämä ei ole missään niin selvää kuin “toriliikkeen” viimeisimmässä jaksossa – Occupy Wall Street – joka yritti nöyristellen ja kovin epäaidosti vallata oikean agoran, todellisen vaihdon paikan, mutta päätyi työnnetyksi pieneen, koristeelliseen puistoon Wall Streetin liepeillä ja poliisin aitaamaksi. Tältä näyttää uuden maailman rakentaminen vanhan kuoreen – poliisin saartamalta yleiskokoukselta.
Jos näissä mielenosoituksissa on jotain toivoa, niin se on keskinäisen avun muodoissa, joita niissä nähdään, kokeiluissa, joihin ihmiset ryhtyvät tyydyttääkseen tarpeensa. Näemme jo nyt, miten valtaukset pakotetaan niiden itse asettamiaan rajoja vastaan, konfliktiin poliisia vastaan, osallistujien vakuuttelemasta pasifismista huolimatta. Torivaltaukset – kaikkine ristiriitoineen – ovat yksi keinojen ja päämäärien nykyisen erkaantumisen ilmenemismuoto. Tai paremminkin ne luovat tilanteen, jossa keinoja ei ole niinkään erotettu kuin sublimoitu, ne ovat olemassa symbolisoinnin kohteena niin, että kokoukset symbolisoivat tai esittävät tai hahmottelevat ennalta jotain tulevaa kapinan hetkeä. Pahimmillaan ne ovat äärettömiä viivyttelyn ja lykkäämisen koneistoja. Parhaimmillaan ne ajavat osallistujiaan todella ottamaan sen, mitä he uskovat olevansa oikeutettuja vain haluamaan.
Miten kaukana olemmekaan Egyptistä, tapahtumasarjan otaksutusta alkupisteestä. Siellä alkuperäinen kokous oli epäilemättä symbolisen väkivallan ele, jonka kaikki tiesivät johtavan yhteenottoon valtion ja sen voimien kanssa. Ja kuitenkin jopa siellä erillisyys taloudesta – tavoista tyydyttää tarpeemme – pysyi uurrettuna vallankumoukseen alusta asti. Toisin sanoen Egyptin kapinaa ei harhautettu politiikan piiriin, vaan se lähti alun alkaenkin liikkeelle sieltä. Ja kaikki muut niin kutsutun “toriliikkeen” episodit uusintavat tämän alkuperäisen vinksahduksen, jäävätpä ne sitten pasifismin ja demokratismin halvaannuttamiksi, kuten Espanjassa, tai ajavat vaatimuksiaan materiaalisessa muodossa, kuten Kreikassa.
Tämä yhdistää torivaltaukset paitsi koko puhdasoppisen marxismin kehitykseen Leninistä Maoon, joka asettaa valtiovallan voittamisen etusijalle ja keskiöön, myös sen näennäiseen vastakohtaan tässä historiallisessa tilanteessa: Ateenan ja Lontoon ja Oaklandin mellakoihin, jotka kantavat Oscar Grantin, Alexis Grigoropoulosin tai Mark Dugganin nimiä, pitävät poliisia ja valtiovaltaa sekä syynä että seurauksena, raivon aiheuttajana ja kohteena. Tällaisiin purkauksiin aina liittyvä ryöstely viittaa perusteellisemman pakkolunastamisen mahdollisuuteen. Siitä huolimatta näitä mellakoita, vaikka ne vaikuttavat kaikista vastustavista teoista kaikkein välittömimmiltä, sitoo eräänlainen symbolisaatio, negatiivisen symbolisointi, joka kertoo pitkänä litaniana, tulella ja rikotulla lasilla kirjoitetuilla kirjeillä, mitä se ei halua: ei tätä, ei tuota. Olemme jo nähneet niiden rajat Kreikassa – edes kaikkien pankkien ja poliisiasemien polttaminen ei riittänyt. Silloinkin he päätyivät omien leppymättömien negaatioidensa tyhjäksi pyyhkimälle aukiolle, torille, jossa negaatio itse muodostui rajaksi. Mitä sitten? Mitä teemme seuraavaksi? Miten tästä jatketaan?
Torin ja mellakan välissä, kaikkein sokerisimman vahvistamisen ja mustimman kieltämisen välissä – täällä me olemme. Meille avautuu kaksi polkua: kummatkin omalla tavallaan harhapolkuja asian polttavasta ytimestä. Yhtäällä loputon keskusteluprosessi, jonka täytyy lopulta, kaventuessaan yhteiseen nimittäjään, päätyä ainoaan mahdolliseen vaatimukseen: vaatimukseen siitä mitä jo on, vallitsevien olojen vaatimiseen. Toisaalla halu, jolla ei ole kohdetta, joka ei löydä mitään siitä maailmasta, joka sen täydellisen tuhon huutoon vastaa.
Toinen tuli hiipuu, koska se tukahduttaa oman polttoaineensa lähteen. Toinen, koska se ei löydä polttoainetta, ei happea. Molemmissa tapauksissa puuttuva tekijä on konkreettinen liike kohti tarpeiden tyydyttämistä palkkojen ja markkinoiden, rahan ja pakon ulkopuolella. Kokouksesta tulee todellinen, se menettää pelkän teatraalisen luonteensa, kun sen puhe kääntyy tarpeiden tyydyttämiseen, kun se siirtyy kotien ja rakennusten haltuunottamiseen, tavaroiden ja tarvikkeiden pakkolunastamiseen. Samaan tapaan mellakka huomaa, että tavaran ja valtion tuhoaminen todella tarkoittaa sellaisen perustan luomista, joka on täysin sopimaton sellaisille asioille, täysin sopimaton työlle ja ylivallalle. Pääsemme tähän edistämällä sellaisen tilanteen muodostumista, jossa on yksinkertaisesti tarpeeksi kaikkea mitä tarvitsemme, jossa ei ole tarvetta “säännöstelylle” tai “mittaamiselle”, ei tarvetta laskea mitä yksi ottaa ja mitä toinen antaa. Vain tällä tavalla kapina voi kestää, ja torjua markkinoiden, pääoman ja valtion (tai jonkin muun luokkayhteiskuntaan ja ylivaltaan perustuvan taloudellisen mallin) paluun. Sillä hetkellä kun osoittaudumme kyvyttömiksi tyydyttämään kaikkien tarpeet – nuorten ja vanhojen, terveiden ja vaivaisten, sitoutuneiden ja sitoutumattomien – luomme tilanteen, jossa on vain ajan kysymys ennen kuin ihmiset hyväksyvät vanhojen vallan muotojen paluun. Tehtävä on hyvin yksinkertainen, ja se on hirvittävän vaikea: kriisin ja romahduksen hetkellä meidän on pantava toimeen sellaisia tapoja täyttää tarpeemme ja halumme, jotka eivät ole riippuvaisia palkasta eivätkä rahasta, eivät pakollisesta työstä eivätkä hallinnollisista päätöksistä, ja meidän on tehtävä tämä samaan aikaan kun puolustaudumme kaikkia tiellämme seisovia vastaan.
Research & Destroy, 2011
