Poliittisen autonomian kritiikistä (katkelmia)
Gilles Dauvé & Karl Nesic (2008)
Katkelmia kirjoitelmasta A Contribution to the Critique of Political Autonomy.
Käännös (2008) julkaistu aiemmin Takku.netissä.
–
Meidän kritiikkimme kohdistuu Valtioon, demokraattiseen tai diktatoriseen. Taantumuksellinen kritiikki kohdistuu demokraattiseen Valtioon. Fasismi vihaa syvästi demokratiaa, ja jos se pääsee valtaan, se hankkiutuu eroon poliittisesta kilpailusta. Fasisti kuitenkin vihaa demokraattisessa järjestelmässä parlamentaarisia menettelytapoja, ei Valtion instituutioita, jotka fasistit viettelevät, valloittavat, miehittävät ja linnoittavat, ja vievät näin äärimmäisyyksiin ne mahdollisuudet mitkä piilevät kaikissa parlamentaarisissa järjestelmissä.
Kommunismi vastustaa demokratiaa koska se on valtionvastaista. Fasismi vastustaa vain demokratiaa, koska se on valtiomyönteistä. Me pidämme demokratiaa Valtion muotona, kun taas taantumukselliset pitävät sitä poliittisena muotona, joka heidän mielestään on liian heikko puolustamaan Valtiota. Mussolini ja Hitler tuhosivat parlamentarismin luodakseen kaikkivoivan keskitetyn toimeenpano- ja hallintovallan. Kommunistien on täytynyt tulla toimeen parlamentarismin kanssa yhtenä hallituksen ja tukahduttamisen muodoista (eikä se ole ollut heikko). Taantumus arvostelee vapaata tahtoa ja porvarillista individualismia korvatakseen ne (vanhoilla tai uusilla) tukahduttavan auktoriteetin muodoilla. He haluavat jotain vähemmän kuin yksilöitä. Kommunistinen näkökulma pyrkii tekemään totta yksilöiden pyrkimyksestä vapauteen, joka on sekä henkilökohtainen että yhdessä toisten kanssa eletty. Se haluaa jotain enemmän kuin yksilön.
—
Jos haluamme pitää kiinni sanasta kommunismi ja vastustaa demokratiaa, niin tämä ei johdu perinteistä vaan historiallisista motiiveista. Puutteistaan huolimatta kommunismi ilmaisee riistettyjen ja ihmislajin pyrkimystä vapauttaa itsensä. Sana ja käsite olivat merkityksellisiä (siis niistä saattoi väitellä ja niistä väiteltiin) 1850 tai 1900. Venäjällä epäonnistunut vallankumous ja myöhemmin stalinismi latasivat käsitteen täysin eri merkityksellä. Kuten Situationistinen Internationaali kerran selitti, valvotuista sanoista tulee kuin pakkotyöhön laitettuja vankeja: myös ne pakotetaan työskentelemään vangitsijoidensa hyväksi. Kommunismi ei ole luonnostaan byrokraattista.
Demokratia sitä vastoin on ollut vääristynyt sana aina siitä asti kun se palasi porvarillisten vallankumouksellisten suuhun 1700-luvulta alkaen, ja useimpien (mutta ei kaikkien) sosialistien suuhun 1800- ja 1900-luvuilla. Vääristymä ei synny suoranaisesta valheesta, kuten maolaiset kuvaukset elämästä Kiinassa, vaan todellisuuden nyrjähdyksestä mielessä: se samaistaa nykyparlamentit muinaisiin toreihin, ja 2000-luvun kansalaisen 400-luvun eKr. Ateenan kansalaiseen, ja kun se vihjailee että nykykansalaisella on paljon enemmän valtaa, se kutistaa historian ja johtaa meitä harhaan.
—
Mitä vähemmän voimme vaikuttaa elämäämme, sitä enemmän me puhumme siitä. Nykykansalainen on tyytymätön raskaisiin ja etäisiin perinteisen demokratian mekanismeihin. Samaan aikaan hänelle tarjotaan tauotonta pikademokratiaa, joka muodostuu mielipidekyselyistä, webbikeskusteluista, osallistavista radio- ja TV-ohjelmista sekä tosi-TV-ohjelmista. Hänen poliittisia valintojaan ei kysytä vain joka neljäs tai kuudes vuosi: nyt joka päivä on vaalipäivä. Latinaa ja kreikkaa yhdistellen voisimme sanoa, että elämme nyt kotona sijaitsevassa domokratiassa, joka vapauttaa meidät muuttamaan asioita kotoamme käsin: voin olla ratkaisemassa maailman ympäristöongelmia ostamalla energiaa säästäviä lamppuja olohuoneeseeni. (…) Määrätäkseen sen, mitä meidän pitää ajatella asioista, demokratia kertoo meille mitä aiheita meidän on ajateltava. Kun Habermas vuonna 1962 ylisti “julkisen sfäärin” hyviä puolia, hän myös valitti miten kaupallinen massamedia jäytää sitä. Nyt hän saattaisi olla optimistisempi, kun universaali väittely näyttäisi elvyttävän hänen kannattamansa “avoimuuden”: kansalaisella on nyt mahdollisuus päästä lehdistöön, mediaan ja internetiin. Ja kuitenkin tämä kansalaisuus tarjoaa parhaimmillaankin vain vapauden sanoa sanamme maailman asioista, siis siitä mitä lehdet, media ja internet juuri nyt nostavat puheeksi maailman asioista. Uskotellaan, että julkinen sfääri pystyy rajoittamaan valtion valtaa, mutta milloin se viimeksi oikeasti määritti asioiden kulun tai pystyi estämään vajoamisen katastrofeihin kuten 1914, Hitler, toinen maailmansota tai siirtomaavallan ja postkoloniaalisen ajan massamurhat? Oman mielipiteensä julkituominen on tasan yhtä ratkaisevaa kuin mielipiteet sinänsä ovat ratkaisevia, eivätkä ne ole järin ratkaisevia. Liberaali konservatiivi Tocqueville osui lähemmäs totuutta:
(…) Yhdysvalloissa valtiotieteen eräs aksiooma on, että ainoa tapa mitätöidä sanomalehtien vaikutus on moninkertaistaa niiden lukumäärä” (Demokratia Amerikassa, 1835)
Ennen kaikkea demokratia menestyy kertomalla meille missä ajatella. 1900-luvulla sanomalehden lukija saattoi valita ostaako sosialistisen vai oikeistolaisen päivälehden, mutta hänellä oli tuskin mitään vaikutusta lehdistön rakenteeseen ja kehitykseen. Internetin organisaatio on samalla tavalla webbisivun lukijan tai kirjoittajan ulottumattomissa: ensiksikään häneltä ei koskaan kysytty mitään webin itsensä perustamisesta. Väite, että Internetin loivat miljoonat internetin käyttäjät, on yhtä totta kuin väittäisi, että miljoonat autonkuljettajat ovat autoteollisuuden kehittymisen takana. Jos otetaan lähtökohdaksi informaation ja keskustelun suurin mahdollinen määrä, nousee etusijalle rakenne, jossa informaatio kiertää ja keskustelu tapahtuu. Tietysti kaikki toivovat, että kommunikaation kanavat olisivat mahdollisimman “alhaalta ylöspäin” suuntautuneita, mutta miten ne voisivat olla, jos kommunikoijien koko elämä on järjestetty “ylhäältä alaspäin”? Yhteiskunta ei ole miljoonien julkisesti jaettujen kokemusten tai näkemysten yhteenlaskettu summa.
“Hallitsevan luokan ajatukset ovat kaikkina aikakausina hallitsevia ajatuksia”: tämä on yhtä totta nyt kuin 1845. Ero on siinä, että nyt on kierrossa ja (lähes) yleismaailmallisesti tarjolla miljardeja ajatuksia. Mutta kenellä on valta? Poliittinen järjestelmä on edelleen viritetty eduskunta- ja presidentinvaaleihin, ja muu on vain tämän sävelmän komppausta. Vuonna 1900 tai 1950 politiikasta puhuttiin kylätalojen väittelyissä, mutta sitä ei tehty siellä. Eikä sitä tänään tehdä internetissä. Spektaakkelin aikaansaama passiivisuus (kuten Situationistinen Internationaali sitä analysoi) on saanut jatkuvan aktiivisuuden esittämisen muodon.
—
Työläiset eivät voi käyttää yhteiskunnallista rooliaan itsensä vapauttamiseen, koska he saavat tämän roolin pääomalta. (…) Työläiset voivat voittaa vain taistelemalla itseään vastaan, siis sitä vastaan mitä heidät pakotetaan tekemään ja olemaan tuottajina (ja kuluttajina…). Tästä ristiriidasta ei ole ulospääsyä. Tai paremminkin, ainoa tie ulos on kommunistinen vallankumous. (…)
Myös työläisten täytyy hankkiutua yhteen: mutta heille pelkkä yhteen tuleminen tarkoittaa kapitalismin sisällä pysymistä. (…) Työläisten itseorganisoituminen, joka ei onnistu kehittymään palkkatyön itsekritiikiksi, lujittaa työn asemaa pääoma-työ -pariskunnan toisena puolisona: pakkoavioliitto jatkuu ja niin jatkuu myös tämän parin hallinta, josta johtuu demokratiaksi kutsuttu vastakohtien rauhanomainen rinnakkainelo.
