(Jotain keskeneräisiä tähän liittyviä ajatuksia jätin vielä pöytälaatikkoon.)
Kansallisten, etnisten ja rotukonfliktien lietsominen + rasismi ovat keinoja huomion kääntämiseksi pois luokkakonfliktista; siitä että kaikki maa, tuotantovälineet ja pääoma on harvojen omistuksessa, ja että ihmisten valtaosa taas on proletaareja joilla ei ole muuta kuin oma työvoimansa jota myymällä on tultava toimeen.
Nationalismi/rasismi johtaa tilanteeseen, jossa proletaarit samaistuu enemmän “omaan” hallitsevaan luokkaan kuin toisiin “muukalaisiin” proletaareihin. Niinpä esim. moni suomalainen tuntee suurempaa solidaarisuutta Brysselin suomalaista eurokomissaaria kuin naapurin betonikuutiossa asuvaa maahanmuuttajaa kohtaan.
Midnight Notes -kollektiivi määrittelee proletaarin näin:
“Käytämme käsitettä proletariaatti sen alkuperäisessä marxilaisessa merkityksessä: kaikki jotka elävät palkan varassa eivätkä voi elää pääomansa varassa tekemättä työtä – ‘riippumatta siitä onko palkka iso vai pieni’.” (Strange Victories, 1979)
Troploin-kollektiivi puolestaan:
“Klassisen vallankumouksellisen teorian määritelmän mukaan proletaari on ihminen, jolla ei ole varantoja ja joka omaa ainoastaan oman jälkikasvunsa, sukulinjansa (proles). Jos tämä pitää paikkansa, niin meidän aikaamme on pidettävä joukkoproletaarisuuden aikana.” (Alice in Monsterland, 2001)
Tämä niin kutsuttu lama ei ole mikään talous”kriisi”, vaan kapitalismin uudelleenjärjestelyä, jossa omistava luokka lujittaa asemaansa proletaareihin nähden ja yrittää estää työläisten vallankumouksellista toimintaa. “Kriisi” ei ole mitään uutta: se on johdonmukaista jatkoa kehitykselle, joka sai alkunsa jo 70-luvun puolivälissä. Se tarkoittaa myös valtavaa vaurauden siirtoa työväeltä pääomalle.
Samaan aikaan poikkeustilasta on tullut sääntö. Sitä perustellaan milloin mitäkin pandemia- ja terroriuhkia tekaisemalla. Kriisinhallinta ja rauhanturvaoperaatiot muuttuvat koko ajan tärkeämmiksi hallitusten toimintamuodoiksi niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Poliisin ja armeijan roolit lähestyvät toisiaan: poliisia militarisoidaan rajojen sisällä, imperiumin armeija toteuttaa kirurgisia ‘poliisioperaatioita’ kaikkialla maailmassa, ja molemmat tarjoavat toisilleen virka-apua tarvittaessa.
Kapitalismin globalisaatio ei siis merkitse kolmannen maailman vaurastumista ja ‘keskiluokkaistumista’, vaan kolmannen maailman kaltaisten olosuhteiden leviämistä kaikkialle maailmaan. Epäsuorat palkat (hyvinvointipalvelut, sosiaaliturva) vaihtuvat Euroopassakin kyynelkaasuun ja kumiluoteihin, ja muutaman edellisen sukupolven vakaat työsuhteet vaihtuvat epävarmuuteen, pätkätöihin ja “joustavuuteen”.
Samaan aikaan se merkitsee tietysti myös rikkaille tarkoitettujen linnoitettujen, panssaroitujen ja elektronisesti valvottujen ‘vihreiden vyöhykkeiden’ ja ‘turvavyöhykkeiden’ leviämistä kaikkialle maailmaan.
Jos työläisten olot siis heikkenevät jatkuvasti täällä vauraassa Pohjois-Euroopassakin, niin ei se johdu maahanmuuttajista vaan kapitalismin tietoisesta strategiasta. Kaikkein kehnoimmassa asemassa olevien proletaarien (siirtotyöläisten, turvapaikanhakijoiden, kerjäläisten jne.) ja paremmassa asemassa olevan kantaväestön vastakkainasettelu on juuri sitä mitä omistava luokka tässä tilanteessa haluaakin.
Mutta mitä proletaarien sitten pitäis tehdä? Se on ihan oma lukunsa.
Sen verran pitää kuitenkin sanoa, että ylpeys työstä on reformistisen työväenliikkeen petollisin lahja proletariaatille. Siihen liittyy myös toinen proletariaattia (rasismin tapaan) sisäisesti jakava myytti; paljon hoettu käsitys, että “työttömät sosiaalipummit ovat työtätekevän veronmaksajan pahin riistäjä”.
Työväen olisi vapautuakseen lakkautettava itsensä luokkana, toisin sanoen järjestäydyttävä omaa työtään vastaan, eikä sen ehtojen ja olosuhteiden parantamiseksi. Oma työ ei ole ylpeyden aihe vaan oman kurjuuden perimmäinen lähde; toisaalta siksi että elämä palkkatyön maailmassa on tappavan yksitoikkoista ja yhteisen itsemääräämisen täydellinen vastakohta, toisaalta siksi että omistavan luokan vauraus on peräisin työläisten tuottamasta ylijäämästä, ja sitä käytetään työläisiä itseään vastaan (mm. investointeina uusiin teknologioihin, joiden avulla proletaarien elämä saatetaan tiiviimmin pääoman kontrolliin – esimerkkinä uudet kommunikaatio- ja valvontateknologiat).
Varsinainen kysmys kuuluukin: Miten järjestää yhteinen elämä niin, ettei yhtenä päivänä tarvitsisi enää “mennä töihin” (tai kouluun, tai “olla työtön”)? Tätä pitäisi kaikkien itsensä proletaariksi tunnistavien alkaa pohtia ja kokeilla yhdessä yli etnisten ja kansallisten rajojen.
Kirjoittajalta korpi 